Murhamies
Tammikuun hyinen pakkanen kidutti miestä, joka istui Oulunjoen varteen rakennetulla laiturilla. Lumihiutaleet leijuivat hitaasti alas ja takertuivat kiinni mustaan villakangastakkiin, joka yritti lämmittää tärisevää vartaloa. Jäykistyneet sormet olivat kaivautuneet lumeen – käsistä oli kadonnut tunto. Raollaan olevien huulien välistä värisevä hengitys muuttui höyryksi, joka kohosi uurteisten kasvojen edestä kohti hämärtyvää taivasta. Ylävartalo painui kumaraan ja suusta karkasi tuskainen ulvahdus.
”Eieieiei…”, mies vaikersi päätään pudistellen – tummanruskeat suortuvat olivat jäätyneet ja roikkuivat nyt elottomina sivuilla, luoden synkeän verhon kolkoille kasvoille. Hän raotti silmiään ja uskaltautui siirtämään sysimustien silmiensä pistävän katseen käsiinsä, jotka pysyttelivät lumen alla: punaisena hehkuva veri oli imeytynyt lumeen ja loisti nyt niin voimakkaasti, että mies kampesi itsensä inhon- ja paniikinvallassa ylös. Äkkinäisen liikkeen seurauksena hänen jalkansa osui johonkin kiiltävään, joka luisui laituria pitkin aina sen päätyyn saakka kadoten lopulta näkyvistä. Putous laiturista jokeen ei ollut pitkä – esine kilahti melkein heti jäätä vasten. Mies ei päästänyt pihahdustakaan, vaan tuijotti eteensä silmät lasittuneina.
Se nainen oli kirkunut, anonut armoa, heittänyt seteleitä lompakostaan ja tarjoutunut tekemään mitä tahansa, mutta kuolemaan nainen ei ollut suostunut. Mies lähestyi laiturin päätä – lumi narskui hänen nahkaisten kenkiensä alla. Päästyään perille hän kurottui katsomaan alas ja nielaisi, kun näki verisen veitsen aivan alapuolellaan. Kuka oli hänet määrännyt olemaan itse Kuolema? Mikä hänessä oli niin erityistä, että juuri hän sai päättää, milloin ihmishengen oli aika haihtua olemattomiin? Mies puristi veriset kätensä nyrkkiin. Hän ei tiennyt. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän kärsi – kärsi niin jumalattoman paljon.
Tappaminen ei ollut vaikeaa – jokainen osaisi pistellä veitsellä ihmisen kuoliaaksi. Vaikeinta olikin tuntea ihmiskehon jokainen nytkähtely, nähdä paniikin silmissä, jotka eivät enää kohdistaneet katsettaan mihinkään – viimeisimpänä seurasi pelkkä loputon tyhjyys, kun sielu karkasi ruumiista. Mies otti askeleen taaksepäin ja kiersi kätensä ympärilleen. Hänen ei olisi kuulunut enää tappaa – se nainen oli ollut niin kauniskin.
”Voi helvetti…”, mies sihahti ja iski vaistonvaraisesti itseään avokämmenellä kasvoihin. ”Se käski pysymään kaukana, miksen minä totellut?!”
Omatunnontuska kävi suuremmaksi. Se nainen oli tuoksunut raikkaalta, vähän greipiltä tai joltain muulta hedelmältä. Hän ei tarkalleen tiennyt, koska hänen hajuaistinsa oli turtunut sinä yönä pakkasen takia. Raskaasti hengittäen mies käänsi selkänsä joelle ja lähti kävelemään kohti paljaspuista metsää. Itseään pahasti soimaten mies alkoi ajatella muita tapauksia: entä se Helsingin Irina, jonka hän oli tavannut Hämeentiellä, erään yökerhon edessä. Mikä pahuus hänet oli silloinkin ottanut valtaansa? Eikä hän voinut unohtaa Jyväskylässä tappamaansa vartijaa, joka oli vahingossa törmännyt häneen miestenhuoneessa. Hän ei vain sietänyt, kun joku koski häneen tai oli hänelle liian töykeä. Hän ei voinut vihalleen mitään.
”Ei tämä voi jatkua näin. Vai voiko?” mies seisahtui aloilleen ja nakkeli niskojaan. Paha olo meni aina pois ja pian hän tappaisi taas. Mutta hän ei voinut unohtaa sitä, millaisen itseinhokohtauksen hän joutui aina käymään läpi: se vei häneltä voimat, teki hänestä pelkän ihmisraunion. Hän oli peto, hirviö, joka vaani seuraavaa uhriaan loputtomiin. Kyyneleet alkoivat valua miehen poskia pitkin alas – hän halusi kuolla. Miksei häntä jo saatu kiinni?
”Onko kaikki hyvin?” kysyi hento ääni jostain läheltä. Mies säpsähti ja vei likaiset kätensä salamannopeasti taskuihinsa.
”Mitä sinä teet täällä?” mies onnistui kysymään nuorelta naiselta, joka piteli kädessään talutushihnaa – pieni sekarotuinen koira nuuski lunta välittämättä siitä, että se seisoi lähellä murhamiestä. Missä oli eläimen kuudes aisti, kun sitä nyt eniten tarvittiin?
”Ulkoilutan vain Lenniä, sitten huomasin sinut…”, nainen liikahti eteenpäin, minkä mies koki liian rohkeaksi teoksi. Hän puristi huulensa yhteen ja yritti hillitä itsensä.
”Älä tule lähemmäs!” mies huudahti äkkiä saaden pienen koirankin haukkumaan. Nainen itse ei säikähtänyt, vaan kallisti hämmentyneenä päätään. ”Ole niin kiltti, mene pois! MENE!”
”Mutta sinulla ei näytä olevan kaikki hyvin”, naisella oli yllään punainen takki ja musta villapipo. Mies ei voinut olla ajattelematta, kuinka olemattomalta naisen veri näyttäisi takin pinnalla… Ei! Hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan kohti tiheämpää metsää. Hän ei halunnut tappaa, niin ei saanut enää käydä! Mies hidasti vauhtiaan vasta, kun oli löytänyt tarpeeksi leveän puun, joka peittäisi hänet kokonaan näkyvistä. Uupuneena hän valui runkoa pitkin alas lumeen ja haroi jäisiä hiuksiaan molemmin käsin – veri tahri hänen kasvonsa.
Nainen ei seurannut häntä, fiksu ihminen, mies ajatteli huojentuneena ja nojautui puuta vasten. Nyt hän vain odottaisi niin kauan, kunnes verenhimo katoaisi. Se lähtisi pois aikanaan, ja koiraansa ulkoiluttava nainen pääsisi turvallisesti takaisin kotiin. Niin juuri, turvallisesti.
Aikansa rauhoiteltuaan itseään mies laski kätensä alas ja vilkaisi sivulleen outo ilme kasvoillaan. Vieläkö se nainen oli tuolla? Hän mietti ja pyyhkäisi suupieltään. Jonkin muun voiman kannattelemana mies nousi hitaasti ylös ja tuijotti pimeyteen aivan eri silmin kuin hetki sitten – yhden sielun hän voisi vielä varastaa. Se olisi viimeinen… Viimeinen.
