tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kahdeksas tehtävä (viikot 12 ja 13)

Energiajuoman voimalla kerrottu

Tupakansavu kohosi kiemurrellen ilmaan hylätyn kaupan parkkipaikalla, kun silmäpari katseli tähtitaivasta, joka näkyi sinä yönä todella selkeänä ja kirkkaana. Ihastunut henkäisy karkasi raollaan olevien huulien välistä.
   
“Tiesitkö, että ihminen voi seota, jos se alkaa ajatella liikaa avaruutta?” kuului kysymys tähtitaivaan pauloissa olevan tytön läheltä.                 
                                                                                                                
“Niin, eihän sitä voi tajuta, että se on ääretön, siis loputon…”, tyttö puhui taivaalle ja laittoi tupakan huuliensa väliin. Ilman keuhkojen pahinta vihollista hän olisi näyttänyt suloisen viattomalta mustassa, leveähelmaisessa takissaan. Tyttö nakkasi pitkiä, tummanruskeita hiuksiaan olkiensa taakse ja hihkaisi yllättäen, kun taivaan halki suhahti jotain epämääräistä. ”Hei, tähdenlento! Vihdoin ja viimein minä näin sen!                          
                       
Poika, joka oli seisoskellut valkoisen laina-autonsa lähettyvillä, hymyili huvittuneena tyttöystävänsä ilonaiheelle.                                                                                                                                                                                   
”Muistitko toivoa jotain?” poika kysyi kujeilevasti ja iski silmäänsä. Tyttö irrotti katseensa taivaasta ja hymyili lempeästi pojalle, jonka pelkkä läsnäolo sai hänen sydämensä pomppimaan hullun lailla. 

”Ehkäpä”, tyttö vastasi salaperäisesti ja heitti tupakan asfaltille. Hän tallasi sen päälle ja litisti sitä jonkun aikaa kengänkärjellään, kuten hänellä oli aina tapana. 

”Venla, se on jo kuollut”, poika totesi vitsailevasti ja käveli lähemmäs Venlaa, joka virnuili itsekseen. Poika kietaisi kätensä tytön ympärille. ”Minne seuraavaksi mennään?”

Siinäpä vasta hyvä kysymys, Venla hieraisi vaaleanruskeita silmiään. Oli lauantaiyö ja he olivat pyörineet ympäri Satakuntaa koko kauniin keväisen päivän. Häntä se ei tietenkään haitannut. Venla nautti pitkistä automatkoista, varsinkin hyvässä seurassa. Hän painoi päänsä Roopen rintakehää vasten ja loi taas ihailevia katseita tähtitaivasta kohti. 

”Mennään vaikka jonnekin laiturille”, Venla ehdotti toiveikkaasti ja tunsi, kun Roope nyökäytti päätään. Hän kohotti päätään ja katsoi poikaystävänsä tummia silmiä ihastuneena. Olisikohan nyt oikea hetki tunnustaa, että hän rakasti Roopea? Venlan ilme valahti hetkeksi, kun hän alkoi pohtia. Mahtoiko olla vielä liian aikaista? He olivat seurustelleet vasta hieman yli kaksi kuukautta, mutta yhteistä historiaa heillä oli jo takana sitäkin enemmän. Kummatkin olivat olleet ihastuneita toisiinsa jo kauan ennen kuin asiasta oli uskallettu puhua ääneen. Venla päätti antaa asian olla, hiukan aikaa. 

”Mikäs sinulle tuli?” Roope kysyi, kun he kävelivät takaisin autolle. Venla kohautti olkiaan ja loi kasvoilleen sievän hymyn. Sisällä autossa kumpikin nappasivat omat Ed-pullonsa ja hörppäsivät sisuksiinsa lisää energiaa. Roopen myötä Venlasta oli tullut Edin suurkuluttaja, mikä ei varmasti tehnyt hyvää, koska Venla rakasti myös kahvia yli kaiken. Hänen sisuksissaan oli oikea kofeiinipataljoona, joka ei tainnut koskaan kohdata loppuaan.

”Missään ei näy edes paljon teinejäkään. Kummallista”, Roope sanoi, kun he ajoivat pienen keskustan läpi. Venla myhäili ja tuijotteli ympärilleen. Keskusta oli aavemaisen hiljainen, ainoastaan kellertävänä hehkuvat katuvalot kertoivat, että siellä saattoi olla elämää.

He kuuntelivat Voicea, vaikka Roope ei liiemmin välittänyt kyseisestä radiokanavasta. Venla siveli pullonkorkkia oikealla etusormellaan ja mietti, kuinka onnellinen hän oli. Päämäärätöntä seikkailua lauantai-iltana ihmisen kanssa, jota hän rakasti syvästi. Venla vilkaisi Roopea, joka naputteli autonrattia musiikin tahtiin. Roope huomasi hänen tuijotuksensa ja laittoi kätensä Venlan reiden päälle.

”Olet niin kaunis”, Roope sanoi vilpittömästi. Venla pyöräytti silmiään kuin merkiksi, ettei uskoisi Roopen sanaan, mutta loi kuitenkin huulilleen lämpimän hymyn. 

Edin virratessa suonissa Venla ja Roope saapuivat merenrannan läheisyyteen. Katulampuista ei ollut enää tietoakaan, heidän ainoana seuranaan oli pimeys, joka tervehti heitä hyytävästi. Venla ei pelännyt pimeää, mutta läheinen metsä ja syvä äänettömyys saivat mielikuvituksen liikkeelle. Hän otti Roopea kädestä kiinni, ja antoi tämän saattaa hänet laiturialueelle. 

Hiekkainen tie oli täynnä kuoppia, joissa Venla kompuroi uusilla kengillään. Hän naureskeli omalle kömpelyydelleen ja havahtui lokkien rääkymiseen.

”Oho, äsken oli vielä ihan hiljaista”, Venla hengähti ja tunsi Roopen hengityksen ohimoaan vasten. Hän sulki silmänsä ja oli juuri aikeissa tehdä tunnustuksen, kunnes Roope äkkiä perääntyi.

”Mennään vaikka tuonne”, Roope osoitti eteenpäin laitureiden edessä olevaa aluetta. Venla peitti harmistuneisuutensa myhäilemällä jotain ja seurasi Roopea pitämällä hellästi tämän kädestä kiinni. 

He pysähtyivät katselemaan seesteistä merimaisemaa. Venla kietoi kätensä Roopen ympärille katsellen edelleen hiljalleen sulavaa merta: siellä täällä oli jäälauttoja ja jossain kauempana rääkyi lokkikuoro, joka oli sillä kertaa heidän sonaatti rakkaudelle, ainakin niin Venla toivoi. Tietenkään hän ei pitänyt lokkeja romanttisena asiana, mutta juuri tuona kyseisenä hetkenä raivonpartaalle ajava rääkyntä toi rentouttavan säväyksen hänen ja Roopen väliselle hetkelle. 

”Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä eräs asia…”, Venla aloitti halaillessaan Roopea. ”Mutta en taida uskaltaa sanoa sitä.”

Venlasta tuntui, että Roope oli aavistanut, mitä hän halusi niin kovasti sanoa, koska tämä painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Suudelmat olivat pehmeitä, hitaita ja tunnustelevia. Roope kietoi kätensä Venlan ympärille ja tämän huulet erkanivat Venlan huulista. 

”Minä rakastan sinua”, Roope sanoi hiljaisella äänellä painaessaan päätään Venlan kaulakuoppaa vasten. Venla räväytti silmänsä auki ja pohti sekunninmurto-osan ajan, oliko hän kuullut oikein.

”Minäkin rakastan sinua”, Venla vastasi lievän säikähdyksen jälkeen. Hän tuijotti edelleen eteensä ja pohti, kuinka hassulta kyseinen lause oli tuntunut. Hän vilkaisi Roopea ajatellen, että viimein hän oli saanut kuulla tuon lauseen. Vielä vuosi sitten Venla oli syvästi uskonut, ettei kukaan voisi koskaan rakastaa häntä. ”Oho… Sydänkin hakkaa ihan täysillä.”

Venla painoi sormen kaulalleen tunnustellakseen sykettään ja he kumpikin alkoivat nauraa. 

”Olet ihan hassu”, Roope totesi huojentuneen kuuloisena. Venla arveli, että myös Roope oli pohtinut rakkaudentunnustusta jo jonkin aikaa. Hän siveli rakkaansa poskea hymy huulilla, ja suuteli taas Roopea. 

Lokkien rääkyessä edelleen taustalla kävelivät he takaisin autolle, ja ajoivat kohti uusia Ed-huuruisia seikkailuja.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Seitsemäs tehtävä (viikko 11)


Grillikioskiepisodi

Taivas oli ihan harmaa ja kaikkialla oli kalseaa. Vesisade kasteli meidät kummatkin, kun me kipitettiin nopeasti grillikioskiin sisälle. Katselin heti tiskin yläpuolella olevaa menua ja sitten loin kysyvän katseen tyttöön, joka oli hetki sitten ilmoittanut haluavansa jotain grilliruokaa. 

”No, mitä sä tilaat?” kysyin ja katsoin, kun se hypisteli lompakkoaan ja loi epäileviä katseita kohti menulistaa ja välillä se vilkuili myös myyjää, joka seisoskeli tiskin takana. 

”Emmä tiedä, haluunko sittenkään mitään”, se vastasi nopeasti ja vaihteli painoa jalalta toiselle. Mitä, eikö se haluakaan mitään? Kurtistelin kulmiani.

”Totta kai sä ny jotain tilaat”, sanoin, mutta vastaukseksi sain vain jotain epämääräistä muminaa. En oikein ymmärtänyt, juurihan se oli niin kovasti tahtonut tulla tänne. 

”Emmä viittii, kauhean kallistakin.”

”No sä saat tästä tän kympin, ostat sillä jotain”, tarjosin lompakostani kymmenen euron seteliä, mutta ei se näköjään kelvannut. Mikähän sille nyt oli iskenyt, kun se oli ihan kuin eri ihminen, taas vaihteeksi? Myyjä loi meihin odottavia katseita, mutta lähti sitten pois, kun kumpikaan meistä ei tehnyt elettäkään tilatakseen jotain.

”Mee sä jo tilamaan, niin mä mietin, mitä mä otan.”

”Selvä”, sanoin ja menin tekemään tilaukseni. Kääntyilin välillä katselemaan tyttöäni, joka tiiraili menulistaa. Ei se näytä olevan kipeäkään tai mitään, mikä sitä sitten vaivasi?

”Noni, otaksä jotain?” kysäisin, kun olin tilannut kebablautasen.

”Emmä ota mitään”, se sanoi nopeasti ja varmasti. Katsoin sitä pitkään ja tuhahdin itsekseni. Siis ei voi olla, ajattelin ja aloin kirota mielessäni. Piti ihan tänne asti ajaa toteamaan, ettei grilliruokaa enää teekään mieli. Voi hemmetti.

”Kyl sun on ny jotain syötävä”, mä sanoin ärtyneemmin. Perhana, kyllä sen oli pakko syödä jotain, kun se muutenkin aina pelleili syömisen kanssa. Ei tuollainen tehnyt hyvää kenellekään.

”Mä syön niit ranskiksia ja pihvei, mitkä jäi eilisest jäljelle.”

”Jos mä olisin tiennyt, ettet sä otakaan mitään, niin en olis tilannut itsellenikään mitään”, kuulostin nyt tosi tympääntyneeltä ja näin myös hermostuneisuuden tytön silmissä. Se huokaisi ja pyöritteli silmiään. Se mumisi jotain, enkä saanut mitään selvää. Käänsin sille selkäni ja aloin lukea jotain lehteä, joka sattui olemaan siinä nokan edessä.

Kumpikin oli hiljaa koko sen ajan, kun odoteltiin, että turhaan tilattu kebablautanen valmistuisi. 

”Tässä olis tää, ole hyvä”, myyjän ääni rikkoi hiljaisuuden. Tyttö nappasi pussiin pakatun ruoan käteensä ja me lähdettiin kävelemään kohti ovea.

”Mä en syö sitten tota”, vakuutin tiukasti, kun päästiin takaisin autoon. Itsepäisyyteni takia oli pakko ruveta uhmailemaan.

”Totta kai syöt, mä syön sitten ne mun jämäruoat”, se kertoili ja kuulosti minun laillani vihaiselta. Tyttö nojasi autonovea vasten merkillinen ilme kasvoillaan.

”Ekaks ite sanot, että mennään tänne, sitten laitat mut tilaamaan itelleni, ja sitten sä et haluakaan mitään. Tosi kiva…”, paasasin autossa enkä enää saanut mitään vastaukseksi. En edes katsonut sitä päinkään, mutta tiesin sen tuijottavan tiukasti ulos ikkunasta. Se vaikutti nyt tosi vaisulta.

Laitoin musiikkia soimaan, kun piinaava hiljaisuus autossa alkoi haitata minua. Edelleen kumpikaan ei puhunut mitään. Oikeastaan minun olisi jo tehnyt mieli sanoa jotain, kun aloin pohtia asiaa tarkemmin. Eihän minun olisi kuulunut alkaa pauhata jostain typerästä grilliruoasta. Jos se sanoi, että sillä oli syötävää kotona, niin kai sillä sitten oikeasti oli. Tajusin olleeni tyhmä, mutta en saanut sanoja ulos suustani, joten olin ihan hiljaa. Pelkääjän paikalla istuva tyttö ei myöskään puhunut mitään.

Saavuimme tytön kämpille ja ajoinkin lähemmäs ulko-ovea, ettei sen olisi tarvinnut kävellä kauan vesisateessa. Kun pysäytin auton, näin jonkun sortin paniikin tytön kasvoilla.

”Eksä tuu lainkaa sisälle?” se kysyi ihmetellen.

”Kyl mä tuun, mee sä ny vaan edeltä.”

Kuulostin vähän tylyltä ja siksi tyttö kai näyttikin niin loukkaantuneelta, kun se lähti kauppakassin kanssa taivaltamaan vesisateessa sisälle. Ajoin peruspysäköintipaikkaani ja jumitin autossa tovin. Kai se nyt luuli, että inhosin sitä, kun se ei halunnutkaan tilata mitään. En minä sitä sellaisen asian takia nyt vihaisi, mutta tietty asia hiukan harmitti minua, kun nyt se joutuisi syömään jotain näivettyneitä ranskalaisia, kun itse söisin juuri valmistettua ruokaa. 

Astuin autosta ulos ja otin kebabin mukaani. Olisin mielelläni syönyt sen autossa, mutta tietenkään mukaan ei ollut pakattu muovihaarukkaa. 

Hermostuksissani poltin yhden tupakan ja mietiskelin, mitä tyttöni mahtoi nyt ajatella. Tietenkin sillä oli varmasti paha mieli. Aika herkästi olin sille suuttunut, jostain samperin grilliruoasta. Kävelin katoksen alla edestakaisin ja katselin karua maisemaa. Lunta oli vielä jonkun verran kaikkialla, kai se kevät vielä tulisi… Tumppasin tupakan maahan ja marssin sisälle rakennukseen. 

Koputin oveen ja odottelin jännittyneenä. Oven avasi itkuinen tyttö, joka kuivasi nenäliinalla silmiään. Minut valtasi heti tosi syyllinen olo. Olin ollut kuin mikäkin idiootti, kusipää suorastaan. Sillä oli muutenkin tosi rankkaa koulun ja muun elämän takia, ja sitten kehtasin raivota sille jostain hemmetin grilliruoasta. Voi Jeesus… Suljin oven ja halasin tyttöäni saman tien.

”Anteeks”, sanoin sille ja halasin tiukasti, kun se niiskutti rintakehääni vasten. ”Mä tykkään susta.”

”Nii mäki tykkään susta”, kuului tukahtunut kuiskaus. Halailtiin siinä jonkun aikaa, ennen kuin siirryttiin pois eteisestä syömään omat ruokamme.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Kuudes tehtävä (Viikko 10)


Paviaanin vaimo

Päässäni konsertoi suuremman luokan apinaorkesteri: melun taso oli sitä luokkaa, että ohimoitani vihloi ja näköni oli sumentunut niin pahasti, etten nähnyt, mitä edessäni luki. Äs… Ee… Koo… Ihan sama. Suljin silmäni ja yritin tukahduttaa paholaisen luomat kädelliset mieleni säälimättömällä voimalla, mutta tuloksetta. Tunsin jo, miten kiukku alkoi taas vallata minua: se samperin paviaani! Olisin halunnut iskeä siloisen nyrkkini sen äijän naamaan niin kovalla voimalla, että mäiskähdys olisi kuulunut naapurimaahan asti. Mutta minun oli pakko tyytyä puristelemaan pussia kädessäni. 

Olisinko osannut arvata pari päivää sitten, kun vasta liian myöhään tajusin laittaneeni aamukahvini joukkoon vanhaa maitoa, että siitä alkaisi kumpareinen ja mutainen alamäki? Ei olisi tullut mieleenkään, paitsi ehkä kahden promillen humalassa olisin saattanut ajatella jotain noin hullua. Tuo kirottu valkoinen litku oli tuonut niin maan perkeleen karmeat vatsavaivat, että tunsin vieläkin kuvotusta. Myös kasvoni oli pilattu katkenneilla verisuonilla, kun olin joutunut puhumaan isoon puhelimeen kokonaisen vuorokauden. Yäk!

Puristin vielä kerran vihreää, läpikuultavaa pussia kädessäni ennen kuin heitin sen iljettävine ja haisevine juttuineen pois näkyvistäni. Kuului vain risahdus – hups, olin tainnut laittaa bolognesekastikepurkin väärään paikkaan.  Enempää asiasta välittämättä käänsin selkäni isoille, mustille möhkäleille, joissa muutama spurgukin saattoi joskus yönsä viettää. Päänsärky jatkui voimakkaana eikä kiukkuni sitä yhtä Apinaa kohtaan hellittänyt. Sen siitä sai, kun laittoi miehen vahtimaan taloutta yli viikon ajan: jääkaapin sisällön päivitys oli lykätty myöhemmäksi, lattialle oli viljelty huikea likaisten sukkien ja kalsareiden pelto ja kissa oli nakertanut näivettyneen porkkananpalasta pesuhuoneen lattialla. Siis mitä ihmettä?! 

Ohitseni juoksi kaksi naapurin lasta, jotka eivät tervehtineet minua enää, koska eilen olin mennyt mulkaisemaan heitä pahasti. Kohauttelin olkiani ja kiersin sormeni ovenkahvan ympärille: olinkohan ollut sittenkin liian ankara? Olihan miekkonen sentään kastellut kaikki huonekasvit ja jopa hakenut postin ja vienyt vanhat sanomalehdet paperinkeräykseen. Mutta Piiparia se ei ollut ruokkinut kunnolla eikä edes ollut viitsinyt mainita pilaantuneesta maidosta. Urgh… Oli se kuitenkin niin lutunen välillä. 

Astuin sisälle ja aloin kaivaa kännykkää harmaiden kotihousujeni taskusta. Tuijotin pimeää näyttöä: varpusparvet eivät enää lennelleet vessassa, jäljellä oli vain päässä musisoiva apinalauma – ehkä minun oli syytä antaa jo anteeksi. Etsin osoitekirjasta sydämellä höystetyn nimen ja painoin uutuuttaan hohkaavan puhelimen korvaani. Huulilleni levisi helpottunut hymy, kun kuulin hänen äänensä. Tiesin saman tien, että sotakirveet oli haudattu. Minä niin rakastin sitä höpsöä Paviaania.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Viides tehtävä (Viikko 9)

Pisarat

Tuuli ujeltaa
lautojen raoista.
Pieni pörröturkki
alla penkin värjöttää

Penkki vanha, ruosteinen
mutta vankka ja lahoamaton
onnessaan
suojaa tarjoaa

Iskee sade hyisevä
kipittää orava pelokkaana
tiehensä.
Ei edes hyvästele

Penkki yksin taas,
keskellä hiljenevää
puistorauniota.
Sade verhoaa suruhuntuun

Ei enää ääniä,
lapsien, aikuisten
penkki ei enää muista,
miltä kosketus tuntuu

Vesi valuu
lautojen välistä
pisarat tippuvat
soraan sakeaan

Penkki odottaa,
jos joku huomionsa
vielä sille soisi.
Mutta hiljaisuus jatkuu

Pisarat ovat
penkin kyyneleitä,
eikä kukaan tule
lohduttamaan.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Neljäs tehtävä (Viikko 7)

Kun poika tapasi tytön

”Sori, mut ei sulla olis kännykkää lainata? Hukkasin perhana omani ja kaveriki häippäs jonku muijan mukaan. Mä sanoin kyl sille, ettei tämmöse lavatanssit ikin päädy hyvin, mut kai sitä oli pakko olla kaverin mieliks, ku treffit meni kerran järkkäämään tänne.”

”Missäs herra kuvittelee minun kantavan kännykkää, kun päällä on vain taskuton mekko eikä laukkua mailla halmeillakaan? Kotiin jäi sekin turhake. Eikä se muuten ole vain joku muija, kyseessä on mitä luultavimmin siskoni. Puhui myös jostain treffeistä, onnekas.”

”No mä pahoittelen huonoa sanavalintaani. Mitäs muuten, miks noin nätti neito seisoskelee täällä yksin, ku muut tanssii ittensä henkihieveriin? Vai eikö juhannustanssit oo sun mielees? Tai siis sitä meinasin, että eikös maalaistytöt tykkää pistää jalalla koreaksi?”

”Mahtaa sinulla olla tosi huono tietämys meistä maalaisista, mutta toisaalta tuo on aika söpöä. Ihme, ettet kysynyt, olenko tehnyt juhannustaikoja. No voin vastata siihenkin: en ole tyypillinen viljan keskellä kasvanut lapsukainen. Seison täällä sen takia yksin, koska seuralaiseni antoi rukkaset. Haluaisin vajota maan alle, ja harkitsen jo kotiin lähtemistä, vaikka ilta onkin vasta nuori.” 

”Millane mies tekis sulle oharit? Varmaa oli joku sellane surkee peräkammarinpoika, niitä ku täällä näyttää vilisevän. Hei, annas kun mä saatan sut kotiin, ehkä voisit lainata sitä turhaketta mulle, jos vain haluat. Vai asuksä kaukanaki? Hei, äläs noin nopeesti lähde sipsuttaa! Oon tanssinu koko päivän, kävellään hitaammin, jooko?”

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kolmas tehtävä (viikko 6)

Kahvia ja Pullaa

Tuijotin punaisen mukin sysimustaa sisältöä ja naputin lusikkaa rytmikkäästi pöytää vasten. Jalkani rummutti lattiaa samaan tahtiin. Vapaana kyyhöttävä käteni kiersi sormensa viileän maitopurkin ympärille. Ilmeeni kirkastui hetkeksi, kun musta neste mukissa vaihtoi yhtäkkiä väriään: kaikkien luiden paras ystävä maito sukelsi kahvin joukkoon ja värjäsi reittiään vaaleanruskeaksi. Vain hetkeä myöhemmin kasvoveden raikastamille kasvoilleni lennähti pari pientä herkulliselta tuoksuvaa pisaraa, kun sokeripala lumpsahti mukiin. Pinta aaltoili vähän aikaan, ja odotin tyyntä hetkeä ennen kuin aloin tunnustella lusikalla sulaksi mössöksi muuttunutta sokeripalaa. 

Kohotin energianlähteen rasvattujen huulieni väliin ja juuri kun olin aikeissa tukahduttaa orastavan päänsäryn, joka vaani vasemmanpuoleisen ohimoni tienoilla, aloin kuulla kehräystä korvani juurelta, myös muutama viiksikarva sohi alennuksesta ostettuja nappikorvakorujani. Tonnikalalta tuoksuva kissani, jonka olin ristinyt vajaa vuosi sitten Pullaksi, oli kernaasti päättänyt keskeyttää seesteisen kahvitteluhetkeni ahtaassa keittokomerossa, jonka jääkaappi piti jälleen kaameaa hurinaa. Laskin mukin tasolle, joka erotti keittiön muusta tilasta ja nostin pyylevän kissapedon syliini. Se retkotti sylissäni kuin mikäkin jauhosäkki. Aloin hymyillä ja keskitin sitten huomioni kahvimukiin. Jospa nyt, ajattelin huuliani nuolaisten ja nappasin tupaantuliaislahjastani kiinni. Siirsin punaisia, pätkittyjä hiuksiani syrjään ja annoin mieleni ja kehoni piristyä keinotekoisesti.

Kofeiinin imeytyessä hitaasti vereeni rapsuttelin Pullaa sen mustien korvien takaa ja pälyilin seinäkelloa, joka ei kuitenkaan ollut kiinni seinässä vaan avaamattomien pahvilaatikoiden päällä: tunti vielä ja istuisin jälleen kolkossa luentosalissa, jonka kurjuutta korosti monotoninen ääni, joka pohdiskeli, oliko elämämme sittenkin yhtä suurta Sims-peliä. Mitä ilmeisimmin olin kärsinyt hetkellisestä mielenterveyshäiriöstä, kun olin valinnut filosofian alkeita käsittelevän kurssin. Toisaalta, ketä nyt ei kiinnostaisi kyseenalaistaa omaa olemassaoloaan.

Lopulta, kun muki kaikui tyhjyyttään, otin Pullasta tukevan otteen ja nousin ylös. Pulska kissa upotti kyntensä oliivinvihreään mekkooni ja alkoi nakertaa hiuksiani. Hymähdin huvittuneesti ja laahustin sänkyni luokse, jonka olin peittänyt päiväpeitteen sijaan monisteilla, kirjoilla ja omenanraadolla – hmm? Nappasin kiinni kellertäväksi muuttuneesta kummajaisesta ja irvistin. Vietyäni pikkuyllätyksen roskiin aloin keräillä papereita. Pulla tallusteli niiden päällä ja puski kättäni. Tungin paperikasan mustaan olkalaukkuuni ja aloin kiskoa jalkaani paksuja sukkahousuja, joiden kunnosta saattoi päätellä, että jonkun terävät kynnet olivat olleet asialla. 

Reikäiset sukkahousut jalassa tallustin peilin eteen ja loin erittäin kyynisen katseen Pullaan, joka esitti täysin tietämätöntä. Mokomakin pläskiposki, tuhahdin mielessäni ja hukutin ajatukseni hiuslakkapilvellä, joka laskeutui hiuksieni päälle. Seisoskelin tovin vadelmalta tuoksuvan myrkkypilven keskellä, kunnes kiedoin kirpputorilta ostetun huivin kaulani ympärille. Pukeuduin nopeasti ulkovaatteisiin ja heilautin laukun olalleni. Katseeni osui oven edessä olevaan esteeseen, joka aiheutti vilunväristyksiä: loikkasin yli hyisen laskuvuoren ja avasin oven – rappukäytävä oli tyhjä. 

Ennen kuin päätin liittyä sivistyksen pariin, käännyin vielä Pullan puoleen ja virnistin sille merkiksi siitä, etten ollut enää vihainen sille. Lupasin hiljaa mielessäni, että tänä iltana emme söisi nuudeleita ja tonnikalaa, vaan jotain spesiaalia – olihan sentään tilipäivä.