Seitsemäs tehtävä (viikko 11)

Grillikioskiepisodi

Taivas oli ihan harmaa ja kaikkialla oli kalseaa. Vesisade kasteli meidät kummatkin, kun me kipitettiin nopeasti grillikioskiin sisälle. Katselin heti tiskin yläpuolella olevaa menua ja sitten loin kysyvän katseen tyttöön, joka oli hetki sitten ilmoittanut haluavansa jotain grilliruokaa. 

”No, mitä sä tilaat?” kysyin ja katsoin, kun se hypisteli lompakkoaan ja loi epäileviä katseita kohti menulistaa ja välillä se vilkuili myös myyjää, joka seisoskeli tiskin takana. 

”Emmä tiedä, haluunko sittenkään mitään”, se vastasi nopeasti ja vaihteli painoa jalalta toiselle. Mitä, eikö se haluakaan mitään? Kurtistelin kulmiani.

”Totta kai sä ny jotain tilaat”, sanoin, mutta vastaukseksi sain vain jotain epämääräistä muminaa. En oikein ymmärtänyt, juurihan se oli niin kovasti tahtonut tulla tänne. 

”Emmä viittii, kauhean kallistakin.”

”No sä saat tästä tän kympin, ostat sillä jotain”, tarjosin lompakostani kymmenen euron seteliä, mutta ei se näköjään kelvannut. Mikähän sille nyt oli iskenyt, kun se oli ihan kuin eri ihminen, taas vaihteeksi? Myyjä loi meihin odottavia katseita, mutta lähti sitten pois, kun kumpikaan meistä ei tehnyt elettäkään tilatakseen jotain.

”Mee sä jo tilamaan, niin mä mietin, mitä mä otan.”

”Selvä”, sanoin ja menin tekemään tilaukseni. Kääntyilin välillä katselemaan tyttöäni, joka tiiraili menulistaa. Ei se näytä olevan kipeäkään tai mitään, mikä sitä sitten vaivasi?

”Noni, otaksä jotain?” kysäisin, kun olin tilannut kebablautasen.

”Emmä ota mitään”, se sanoi nopeasti ja varmasti. Katsoin sitä pitkään ja tuhahdin itsekseni. Siis ei voi olla, ajattelin ja aloin kirota mielessäni. Piti ihan tänne asti ajaa toteamaan, ettei grilliruokaa enää teekään mieli. Voi hemmetti.

”Kyl sun on ny jotain syötävä”, mä sanoin ärtyneemmin. Perhana, kyllä sen oli pakko syödä jotain, kun se muutenkin aina pelleili syömisen kanssa. Ei tuollainen tehnyt hyvää kenellekään.

”Mä syön niit ranskiksia ja pihvei, mitkä jäi eilisest jäljelle.”

”Jos mä olisin tiennyt, ettet sä otakaan mitään, niin en olis tilannut itsellenikään mitään”, kuulostin nyt tosi tympääntyneeltä ja näin myös hermostuneisuuden tytön silmissä. Se huokaisi ja pyöritteli silmiään. Se mumisi jotain, enkä saanut mitään selvää. Käänsin sille selkäni ja aloin lukea jotain lehteä, joka sattui olemaan siinä nokan edessä.

Kumpikin oli hiljaa koko sen ajan, kun odoteltiin, että turhaan tilattu kebablautanen valmistuisi. 

”Tässä olis tää, ole hyvä”, myyjän ääni rikkoi hiljaisuuden. Tyttö nappasi pussiin pakatun ruoan käteensä ja me lähdettiin kävelemään kohti ovea.

”Mä en syö sitten tota”, vakuutin tiukasti, kun päästiin takaisin autoon. Itsepäisyyteni takia oli pakko ruveta uhmailemaan.

”Totta kai syöt, mä syön sitten ne mun jämäruoat”, se kertoili ja kuulosti minun laillani vihaiselta. Tyttö nojasi autonovea vasten merkillinen ilme kasvoillaan.

”Ekaks ite sanot, että mennään tänne, sitten laitat mut tilaamaan itelleni, ja sitten sä et haluakaan mitään. Tosi kiva…”, paasasin autossa enkä enää saanut mitään vastaukseksi. En edes katsonut sitä päinkään, mutta tiesin sen tuijottavan tiukasti ulos ikkunasta. Se vaikutti nyt tosi vaisulta.

Laitoin musiikkia soimaan, kun piinaava hiljaisuus autossa alkoi haitata minua. Edelleen kumpikaan ei puhunut mitään. Oikeastaan minun olisi jo tehnyt mieli sanoa jotain, kun aloin pohtia asiaa tarkemmin. Eihän minun olisi kuulunut alkaa pauhata jostain typerästä grilliruoasta. Jos se sanoi, että sillä oli syötävää kotona, niin kai sillä sitten oikeasti oli. Tajusin olleeni tyhmä, mutta en saanut sanoja ulos suustani, joten olin ihan hiljaa. Pelkääjän paikalla istuva tyttö ei myöskään puhunut mitään.

Saavuimme tytön kämpille ja ajoinkin lähemmäs ulko-ovea, ettei sen olisi tarvinnut kävellä kauan vesisateessa. Kun pysäytin auton, näin jonkun sortin paniikin tytön kasvoilla.

”Eksä tuu lainkaa sisälle?” se kysyi ihmetellen.

”Kyl mä tuun, mee sä ny vaan edeltä.”

Kuulostin vähän tylyltä ja siksi tyttö kai näyttikin niin loukkaantuneelta, kun se lähti kauppakassin kanssa taivaltamaan vesisateessa sisälle. Ajoin peruspysäköintipaikkaani ja jumitin autossa tovin. Kai se nyt luuli, että inhosin sitä, kun se ei halunnutkaan tilata mitään. En minä sitä sellaisen asian takia nyt vihaisi, mutta tietty asia hiukan harmitti minua, kun nyt se joutuisi syömään jotain näivettyneitä ranskalaisia, kun itse söisin juuri valmistettua ruokaa. 

Astuin autosta ulos ja otin kebabin mukaani. Olisin mielelläni syönyt sen autossa, mutta tietenkään mukaan ei ollut pakattu muovihaarukkaa. 

Hermostuksissani poltin yhden tupakan ja mietiskelin, mitä tyttöni mahtoi nyt ajatella. Tietenkin sillä oli varmasti paha mieli. Aika herkästi olin sille suuttunut, jostain samperin grilliruoasta. Kävelin katoksen alla edestakaisin ja katselin karua maisemaa. Lunta oli vielä jonkun verran kaikkialla, kai se kevät vielä tulisi… Tumppasin tupakan maahan ja marssin sisälle rakennukseen. 

Koputin oveen ja odottelin jännittyneenä. Oven avasi itkuinen tyttö, joka kuivasi nenäliinalla silmiään. Minut valtasi heti tosi syyllinen olo. Olin ollut kuin mikäkin idiootti, kusipää suorastaan. Sillä oli muutenkin tosi rankkaa koulun ja muun elämän takia, ja sitten kehtasin raivota sille jostain hemmetin grilliruoasta. Voi Jeesus… Suljin oven ja halasin tyttöäni saman tien.

”Anteeks”, sanoin sille ja halasin tiukasti, kun se niiskutti rintakehääni vasten. ”Mä tykkään susta.”

”Nii mäki tykkään susta”, kuului tukahtunut kuiskaus. Halailtiin siinä jonkun aikaa, ennen kuin siirryttiin pois eteisestä syömään omat ruokamme.