Kahdeksas tehtävä (viikot 12 ja 13)

Energiajuoman voimalla kerrottu

Tupakansavu kohosi kiemurrellen ilmaan hylätyn kaupan parkkipaikalla, kun silmäpari katseli tähtitaivasta, joka näkyi sinä yönä todella selkeänä ja kirkkaana. Ihastunut henkäisy karkasi raollaan olevien huulien välistä.

   

“Tiesitkö, että ihminen voi seota, jos se alkaa ajatella liikaa avaruutta?” kuului kysymys tähtitaivaan pauloissa olevan tytön läheltä.                 

                                                                                                                

“Niin, eihän sitä voi tajuta, että se on ääretön, siis loputon…”, tyttö puhui taivaalle ja laittoi tupakan huuliensa väliin. Ilman keuhkojen pahinta vihollista hän olisi näyttänyt suloisen viattomalta mustassa, leveähelmaisessa takissaan. Tyttö nakkasi pitkiä, tummanruskeita hiuksiaan olkiensa taakse ja hihkaisi yllättäen, kun taivaan halki suhahti jotain epämääräistä. ”Hei, tähdenlento! Vihdoin ja viimein minä näin sen!                          

                       

Poika, joka oli seisoskellut valkoisen laina-autonsa lähettyvillä, hymyili huvittuneena tyttöystävänsä ilonaiheelle.                                                                                                                                                                                   

”Muistitko toivoa jotain?” poika kysyi kujeilevasti ja iski silmäänsä. Tyttö irrotti katseensa taivaasta ja hymyili lempeästi pojalle, jonka pelkkä läsnäolo sai hänen sydämensä pomppimaan hullun lailla. 

”Ehkäpä”, tyttö vastasi salaperäisesti ja heitti tupakan asfaltille. Hän tallasi sen päälle ja litisti sitä jonkun aikaa kengänkärjellään, kuten hänellä oli aina tapana. 

”Venla, se on jo kuollut”, poika totesi vitsailevasti ja käveli lähemmäs Venlaa, joka virnuili itsekseen. Poika kietaisi kätensä tytön ympärille. ”Minne seuraavaksi mennään?”

Siinäpä vasta hyvä kysymys, Venla hieraisi vaaleanruskeita silmiään. Oli lauantaiyö ja he olivat pyörineet ympäri Satakuntaa koko kauniin keväisen päivän. Häntä se ei tietenkään haitannut. Venla nautti pitkistä automatkoista, varsinkin hyvässä seurassa. Hän painoi päänsä Roopen rintakehää vasten ja loi taas ihailevia katseita tähtitaivasta kohti. 

”Mennään vaikka jonnekin laiturille”, Venla ehdotti toiveikkaasti ja tunsi, kun Roope nyökäytti päätään. Hän kohotti päätään ja katsoi poikaystävänsä tummia silmiä ihastuneena. Olisikohan nyt oikea hetki tunnustaa, että hän rakasti Roopea? Venlan ilme valahti hetkeksi, kun hän alkoi pohtia. Mahtoiko olla vielä liian aikaista? He olivat seurustelleet vasta hieman yli kaksi kuukautta, mutta yhteistä historiaa heillä oli jo takana sitäkin enemmän. Kummatkin olivat olleet ihastuneita toisiinsa jo kauan ennen kuin asiasta oli uskallettu puhua ääneen. Venla päätti antaa asian olla, hiukan aikaa. 

”Mikäs sinulle tuli?” Roope kysyi, kun he kävelivät takaisin autolle. Venla kohautti olkiaan ja loi kasvoilleen sievän hymyn. Sisällä autossa kumpikin nappasivat omat Ed-pullonsa ja hörppäsivät sisuksiinsa lisää energiaa. Roopen myötä Venlasta oli tullut Edin suurkuluttaja, mikä ei varmasti tehnyt hyvää, koska Venla rakasti myös kahvia yli kaiken. Hänen sisuksissaan oli oikea kofeiinipataljoona, joka ei tainnut koskaan kohdata loppuaan.

”Missään ei näy edes paljon teinejäkään. Kummallista”, Roope sanoi, kun he ajoivat pienen keskustan läpi. Venla myhäili ja tuijotteli ympärilleen. Keskusta oli aavemaisen hiljainen, ainoastaan kellertävänä hehkuvat katuvalot kertoivat, että siellä saattoi olla elämää.

He kuuntelivat Voicea, vaikka Roope ei liiemmin välittänyt kyseisestä radiokanavasta. Venla siveli pullonkorkkia oikealla etusormellaan ja mietti, kuinka onnellinen hän oli. Päämäärätöntä seikkailua lauantai-iltana ihmisen kanssa, jota hän rakasti syvästi. Venla vilkaisi Roopea, joka naputteli autonrattia musiikin tahtiin. Roope huomasi hänen tuijotuksensa ja laittoi kätensä Venlan reiden päälle.

”Olet niin kaunis”, Roope sanoi vilpittömästi. Venla pyöräytti silmiään kuin merkiksi, ettei uskoisi Roopen sanaan, mutta loi kuitenkin huulilleen lämpimän hymyn. 

Edin virratessa suonissa Venla ja Roope saapuivat merenrannan läheisyyteen. Katulampuista ei ollut enää tietoakaan, heidän ainoana seuranaan oli pimeys, joka tervehti heitä hyytävästi. Venla ei pelännyt pimeää, mutta läheinen metsä ja syvä äänettömyys saivat mielikuvituksen liikkeelle. Hän otti Roopea kädestä kiinni, ja antoi tämän saattaa hänet laiturialueelle. 

Hiekkainen tie oli täynnä kuoppia, joissa Venla kompuroi uusilla kengillään. Hän naureskeli omalle kömpelyydelleen ja havahtui lokkien rääkymiseen.

”Oho, äsken oli vielä ihan hiljaista”, Venla hengähti ja tunsi Roopen hengityksen ohimoaan vasten. Hän sulki silmänsä ja oli juuri aikeissa tehdä tunnustuksen, kunnes Roope äkkiä perääntyi.

”Mennään vaikka tuonne”, Roope osoitti eteenpäin laitureiden edessä olevaa aluetta. Venla peitti harmistuneisuutensa myhäilemällä jotain ja seurasi Roopea pitämällä hellästi tämän kädestä kiinni. 

He pysähtyivät katselemaan seesteistä merimaisemaa. Venla kietoi kätensä Roopen ympärille katsellen edelleen hiljalleen sulavaa merta: siellä täällä oli jäälauttoja ja jossain kauempana rääkyi lokkikuoro, joka oli sillä kertaa heidän sonaatti rakkaudelle, ainakin niin Venla toivoi. Tietenkään hän ei pitänyt lokkeja romanttisena asiana, mutta juuri tuona kyseisenä hetkenä raivonpartaalle ajava rääkyntä toi rentouttavan säväyksen hänen ja Roopen väliselle hetkelle. 

”Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä eräs asia…”, Venla aloitti halaillessaan Roopea. ”Mutta en taida uskaltaa sanoa sitä.”

Venlasta tuntui, että Roope oli aavistanut, mitä hän halusi niin kovasti sanoa, koska tämä painoi huulensa hänen huuliaan vasten. Suudelmat olivat pehmeitä, hitaita ja tunnustelevia. Roope kietoi kätensä Venlan ympärille ja tämän huulet erkanivat Venlan huulista. 

”Minä rakastan sinua”, Roope sanoi hiljaisella äänellä painaessaan päätään Venlan kaulakuoppaa vasten. Venla räväytti silmänsä auki ja pohti sekunninmurto-osan ajan, oliko hän kuullut oikein.

”Minäkin rakastan sinua”, Venla vastasi lievän säikähdyksen jälkeen. Hän tuijotti edelleen eteensä ja pohti, kuinka hassulta kyseinen lause oli tuntunut. Hän vilkaisi Roopea ajatellen, että viimein hän oli saanut kuulla tuon lauseen. Vielä vuosi sitten Venla oli syvästi uskonut, ettei kukaan voisi koskaan rakastaa häntä. ”Oho… Sydänkin hakkaa ihan täysillä.”

Venla painoi sormen kaulalleen tunnustellakseen sykettään ja he kumpikin alkoivat nauraa. 

”Olet ihan hassu”, Roope totesi huojentuneen kuuloisena. Venla arveli, että myös Roope oli pohtinut rakkaudentunnustusta jo jonkin aikaa. Hän siveli rakkaansa poskea hymy huulilla, ja suuteli taas Roopea. 

Lokkien rääkyessä edelleen taustalla kävelivät he takaisin autolle, ja ajoivat kohti uusia Ed-huuruisia seikkailuja.