Paviaanin vaimo
Päässäni konsertoi suuremman luokan apinaorkesteri: melun taso oli sitä luokkaa, että ohimoitani vihloi ja näköni oli sumentunut niin pahasti, etten nähnyt, mitä edessäni luki. Äs… Ee… Koo… Ihan sama. Suljin silmäni ja yritin tukahduttaa paholaisen luomat kädelliset mieleni säälimättömällä voimalla, mutta tuloksetta. Tunsin jo, miten kiukku alkoi taas vallata minua: se samperin paviaani! Olisin halunnut iskeä siloisen nyrkkini sen äijän naamaan niin kovalla voimalla, että mäiskähdys olisi kuulunut naapurimaahan asti. Mutta minun oli pakko tyytyä puristelemaan pussia kädessäni.
Olisinko osannut arvata pari päivää sitten, kun vasta liian myöhään tajusin laittaneeni aamukahvini joukkoon vanhaa maitoa, että siitä alkaisi kumpareinen ja mutainen alamäki? Ei olisi tullut mieleenkään, paitsi ehkä kahden promillen humalassa olisin saattanut ajatella jotain noin hullua. Tuo kirottu valkoinen litku oli tuonut niin maan perkeleen karmeat vatsavaivat, että tunsin vieläkin kuvotusta. Myös kasvoni oli pilattu katkenneilla verisuonilla, kun olin joutunut puhumaan isoon puhelimeen kokonaisen vuorokauden. Yäk!
Puristin vielä kerran vihreää, läpikuultavaa pussia kädessäni ennen kuin heitin sen iljettävine ja haisevine juttuineen pois näkyvistäni. Kuului vain risahdus – hups, olin tainnut laittaa bolognesekastikepurkin väärään paikkaan. Enempää asiasta välittämättä käänsin selkäni isoille, mustille möhkäleille, joissa muutama spurgukin saattoi joskus yönsä viettää. Päänsärky jatkui voimakkaana eikä kiukkuni sitä yhtä Apinaa kohtaan hellittänyt. Sen siitä sai, kun laittoi miehen vahtimaan taloutta yli viikon ajan: jääkaapin sisällön päivitys oli lykätty myöhemmäksi, lattialle oli viljelty huikea likaisten sukkien ja kalsareiden pelto ja kissa oli nakertanut näivettyneen porkkananpalasta pesuhuoneen lattialla. Siis mitä ihmettä?!
Ohitseni juoksi kaksi naapurin lasta, jotka eivät tervehtineet minua enää, koska eilen olin mennyt mulkaisemaan heitä pahasti. Kohauttelin olkiani ja kiersin sormeni ovenkahvan ympärille: olinkohan ollut sittenkin liian ankara? Olihan miekkonen sentään kastellut kaikki huonekasvit ja jopa hakenut postin ja vienyt vanhat sanomalehdet paperinkeräykseen. Mutta Piiparia se ei ollut ruokkinut kunnolla eikä edes ollut viitsinyt mainita pilaantuneesta maidosta. Urgh… Oli se kuitenkin niin lutunen välillä.
Astuin sisälle ja aloin kaivaa kännykkää harmaiden kotihousujeni taskusta. Tuijotin pimeää näyttöä: varpusparvet eivät enää lennelleet vessassa, jäljellä oli vain päässä musisoiva apinalauma – ehkä minun oli syytä antaa jo anteeksi. Etsin osoitekirjasta sydämellä höystetyn nimen ja painoin uutuuttaan hohkaavan puhelimen korvaani. Huulilleni levisi helpottunut hymy, kun kuulin hänen äänensä. Tiesin saman tien, että sotakirveet oli haudattu. Minä niin rakastin sitä höpsöä Paviaania.
